Kun suru tulee kuulluksi

Siihen on syynsä, miksi olen viime päivinä etsinyt paikkoja maadoittua, rauhoittua ja tyhjentää mieltäni. Olen ollut kaksi vuotta yksinhuoltaja, jonka aikana olen lähinnä tuntenut helpotusta ja onnea siitä, että olen pystynyt luomaan perheelleni kodin, jossa voimme kaikki olla sitä mitä olemme. Olen hankkinut lapsilleni kaiken tarpeellisen sängystä keppihevosiin, aina heitä kuunnelleen. Olen sisustanut kotimme niin että kummatkin tytöt on huomioitu jokaisessa huoneessa. Hoitanut mahdollisuuksien mukaan kaupassakäynnit ja ystävien kanssa kahvittelut niin, että hakiessani Saden päiväkodista on aikani omistettu ainoastaan lapsille.  Olen saanut hoidettua koirani jokapäiväiset pitkät lenkitykset, vienyt metsään ja pitänyt mukanani välillä miettien kuinka paljon lapseni jäävät paitsi asioista ainoastaan siksi, että voimme useimmiten mennä vain paikkoihin jonne koirat ovat tervetulleita. Olen tuntenut itseni vahvaksi, niin henkisesti kuin fyysisestikin, olen tuntenut epätoivoa siitä, kuinka ihmeessä pystyn yksin hoitamaan arjen ja kasvattamaan lapset, kun aloitan työt oikeasti. Olen ottanut vastaan uhmakasta käytöstä niin uhmaikäisiltä lapsiltani kuin exältänikin välillä taputtaen itseäni olkapäälle siitä kuinka tyynenä jaksoin pysyä, välillä piiskaten itseäni henkisesti koska menetin malttini. Ottanut vastaan ”faktoja” siitä kuinka yksinhuoltajien lapset kasvavat itsekkäämmiksi, tyhmemmiksi, laiskemmiksi, eivätkä menesty elämässä läheskään yhtä hyvin kuin kahden vanhemman perheessä kasvavat. Olen myös kuunnellut saarnaa siitä, kuinka itsekäs olen, sillä asetan itseni aina koko perheen edelle päättäessäni kaikesta oman etuni mukaisesti. Sekä kuullut siitä kuinka kiitollinen minun kuuluisi olla niistä avuista joita jatkuvasti saan vaikken niitä ansaitsekaan, sillä itsehän olen tilanteeni luonut.

 Olen joutunut kieltäytymään monesta kahvista tai huvittelusta ainoastaan koska minulla ei ole ollut rahaa niihin ja joutunut lainaamaan rahaa ystäviltäni, jotta olen saanut ostettua ruokaa itselleni sekä lapsilleni. Olen myös saanut apuja joista en ole voinut kieltäytyä vaikka oma mieleni on karjunut ja syytänyt vihan tikareita itseeni samalla kun sydämeni on pakahtunut helpotuksesta ja kiitollisuudesta.

Ja nyt, kun huomaan että tilanteet alkavat helpottamaan, olen vaihtanut sisun suruun.

Olen surullinen siitä, ettemme osanneetkaan kasvaa yhdessä exäni kanssa vaan päädyimme paikkaan, jossa kummankin oli huono olla. Olen surullinen siitä, etten yrityksistäni huolimatta onnistunut löytämään etsimääni turvaa. Surullinen, että lapseni joutuvat elämään kahden kodin välillä ja jakamaan aikansa kahden vanhemman välillä ja surullinen koska joudun kantamaan yksin vastuun kaikista tyttäriäni koskevista asioista.

Toki saan hurjasti apua perheeltäni ja ystäviltäni. Ilman heitä en olisi pystynyt tähän henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisestikaan. Nöyrä ja sydämellinen kiitos siitä.

Kaikesta tuesta huolimatta on silti eriasia hoitaa kaikki yksin. Sairastavat lapset tai suuret onnistumiset. Niinä hetkinä kun sydämesi pakahtuu huolesta tai ilosta ja onnesta ja sinulla ei ole ketään vieressä jakamassa sitä. Siitä olen surullinen.

 Kaksi vuotta siis kesti ennen kuin halusin ymmärtää piilevän tunteeni. Nyt vaalin sitä ja annan kaiken tulla minkä pitääkin. Onneksi minulla on keinoja käsitellä ajatuksiani ja saada helpotusta maadoittumisesta, luonnosta, meditaatiosta ja liikunnasta. Eikä minulla hätää ole, piilevän tunteen tunnistaminen on jo yli puolet ratkaisusta 😊 Ihanaa päästä eteenpäin kaikessa!

P.S. Kaikki kunnioitus teille jotka hoidatte arkenne yksin, tahtomattanne tai ei. Olette ihmeellisiä!