Never say never

Tuntuuko sinusta ikinä siltä, että sanottuasi jostain asiasta ”Ei ikinä!”, niin silloin se ainakin tapahtuu?

Minua on alkanut jännittämään, sillä kaikista ”ei todellakaan!!”- ajatuksista minulla tuppaa toteutumaan, noh, kaikki. Tässä vain muutama esimerkki:

Nuorena vannoin, etten ikinä halua ulkomaalaista miestä. Se oli siskoni unelma, löytää rikas ruotsalainen mies jonka kanssa muuttaa lahden toiselle puolelle parempaan elämään, ei minun. Minä olin aina kotikissa enkä haikailut ulkomaista, kunnes rakastuin Australialaiseen mieheen.

En ollut myöskään ikinä kiinnostunut Aasiasta, en ainakaan Thaimaasta, joka on edelleen mielestäni se tylsin ja ahnein maa idässä päin. Sinne se tie lopulta kuitenkin vei ja löysin bonuksena koirankin sieltä, jonka takia jumituin maahan moneksi kuukaudeksi asumaan. Exäni omistaa sieltä myös talon, jossa käymme joka ikinen vuosi edelleen.

Koiria olen sentään aina halunnut, mutta edellisen koirani jäljiltä vannoin, etten enää ikinä ottaisi aikuista koiraa itselleni, en urosta enkä ainakaan Espanjanvesikoiraa sillä rahkeeni eivät mitenkään riittäisi aktiiviselle kuumaverelle. Kappas kummaa vauvaperheeseemme ajautui aikuinen Espanjanvesikoira Fito, joka jo ensimmäisestä päivästä lähtien tuntui juuri siltä koiralta joka minun kuuluikin löytää 🙏

 Iso asia mitä en myöskään enää ikinä aikonut tehdä oli asuntoremontti. Olen asunut koko ikäni, kiitos Duracel isäni, remonttien ja valmistumattomien rakennusten keskellä. Vaan eipäs se omena kauas puusto pudonnut. Ensimmäisen oman kotini ostettua remontoin sen kirjaimellisesti lattiasta kattoon itse. Sitten muutaman vuoden myöhemmin, viimeisilläni raskaana autoin remontoimaan exäni ja minun yhteisen kotimme, jonka valmistuttua vannoin, etten enää ikinä remontoi yhtään asuntoa ikinä!! Kunnes viime syksynä ostin uuden kotimme. ”Pienestä pintaremontista” on nyt paisunut koko asunnon räjäyttävä ydinpommi, enkä edelleenkään tiedä millä resursseilla aion pyörittää omaa firmaa, hoitaa muksut, koiran ja remontin yksinäni 😄 Onko pienen ihmisen oikeasti pakko olla näin hullu?!?

Eipäs siinä, olen jo siis tottunut elämässäni siihen, etten saa pitää kiinni kielteisistä päätöksistäni, enkä niitä tahallani enää teekään. Keskityn ainoastaan visualisoimaan itselleni ahkerasti niitä asioita, joita haluan tapahtuvan, kuten menestyvän pienen firman jonka avulla pystyn auttamaan mahdollisimman montaa ihmistä ja eläintä, hyvän terveyden sekä paljon luontoa ja eläimiä ympärilleni. Olen lukenut ja huomannut oman elämäni kautta, että universumi (tai miksi sitä ikinä haluatkaan kutsua) ei tunnista sanaa ei, vaan antaa sinulle juuri sitä mihin kiinnität ajatuksesi. Ihmiset vain usein laittavat enemmän voimaa (eli siis toivetta) negatiivisiin asioihin kuin positiivisiin, jolloin ne asiat joita nimenomaan et IKINÄ halua toteutuvan, toteutuvat. Näin on siis käynyt minullekin. Olen laittanut niin paljon ajatusta sekä energiaa niihin ajatuksiin mitä en halua, että olen päätynyt tekemään juuri ne asiat joka kerta. En silti kadu yhtäkään polkuani, päinvastoin.

Mutta nyt siihen alussa mainitsemaani pelkoon.

Koitan nykyään siis olla sanomatta mihinkään lopullisesti ei, mutta minulla on vielä plakkarissa aiempia, muutaman vuoden takaisia lupauksia, jotka eivät ole vielä ehtineet toteutua. Toinen on olla millään tavalla julkinen henkilö, mikä tietysti vesittyi sillä että perustin oman firman, aloitin blogin sekä loin instagram-tilin, enkä usko, että tämä on vielä tässä. Toinen on Australiaan muutto. Vaikka kuinka aina paasaankin oman mukavuusalueen ylittämisen tärkeydestä, niin Aivan. Sairaan. Pelottavaa! Australia on nimittäin viimeisen vuoden aikana päässyt ryömimään salakavalasti ihoni alle aina sydämeen asti.