Loma exän kanssa


Miltä kuulostaa melkein kolmen viikon loma exän (kutsun tästä edes nimellä Hän) kanssa maapallon toisella puolella samassa teltassa keskellä Eukalyptus metsää? Entäpä jos naapureina ovat Hänen vanhempansa, sisko miehensä kanssa sekä 20 muuta ihmistä jotka hän on tuntenut koko ikänsä? Kuulostaa aika kierolta näin kirjoitettuna, mutta tästäkin pystyy selviämään 😄

Ison vaikutuksen tekee tietysti Hänen sukulaisensa joista yksikään ei ole muuttanut suhtautumistaan minuun vaikka erosimmekin. Päinvastoin, minusta tuntuu, että vaikka täällä ihmiset eivät olekaan valinneet puoliansa minun ja Hänen välillä, koen silti usein kuinka minua kannustetaan ja kiitellään siitä että pidän yllä suhteita tänne puolelle maailmaa.

Toinen josta olen kiitollinen, on se, että olen viimein sinut australialaisen luonnon kanssa. Tunnen vihdoin yhteyden jatkuvasti elävään jokeen, jonka rannalla leirimme on. Tunnen ympärillämme olevan metsän, muistan puut ja niiden tuoksun. Tiedän milloin kakadujen aamu- ja iltakokoontumiset alkavat ja kuinka kovalta ne kuulostavat. Muistan missä haikarat lentelevät, monelta kookaburra, paikallinen apinalta kuulostava lintu, aloittaa kutsuhuutonsa ja missä kannattaa aamuisin kävellä, jotta pääsee nauttimaan kenguruiden läsnäolosta. Ja tärkeintä: tunnistan paikat joihin pääsen yksinäni hengähtämään jos tarve niin vaatii.

Puitteeni ovat siis kunnossa, mutta miten selvitä siitä, että nukumme, syömme ja hoidamme tyttöjen rutiinit samassa teltassa?

 Olen saanut muutaman suuren oivalluksen täällä ollessani jotka mielestäni ovat saaneet minut ymmärtämään kuinka minkä tahansa suhteen saa toimimaan helpommin. Luulen että osalle ihmisistä oivallukseni on itsestään selvyys, mutta minulle tämä on oikeastaan näiden kahden erovuoden pohdinnan tulos: kaikkia riitoja ei tarvitse ratkaista! Olen siis oppinut kävelemään riidasta pois (useimmiten ainoastaan kuvainnollisesti). Luulin aiemmin sen olevan itseltäni myönnytys toisen näkökannalle, mutta onko se sitä oikeasti? Häviääkö minun mielipiteeni (sillä sitähän se ainoastaan on: mielipide) tosiaankin sille toiselle, jos en suostu asiasta riitelemään, vai saanko minä sittenkin pidettyä itseni enemmän omana itsenäni, jos vain kävelen pois toisen energiakentästä? Olen alkanut kokemaan sen lähinnä ainoastaan positiivisena ja huomannut kuinka tämä keino antaa toisellekin osapuolelle tilaa hengittää. Suuri kiitos myös Hänelle, kaikki eivät kykene antamaan toisen mennä kesken riidan, vanha minäni ei siihen ainakaan olisi kyennyt.

Toinen oivallus on ollut, taas kerran, rajojeni asettaminen. Sosiaalisena laumaeläimenä (ennen olin lähinnä hätääntynyt, laumaa väkisin yhdessä pitävä pentu), on hurjan vaikeaa oppia ottamaan oma tila. Siis fyysisesti vetäytymään omaan rauhaan, ilman että kokee loukkaavansa muita, tai vaikuttavansa ylimieliseltä toisten silmissä. Täällä, vieri vieressä muiden kanssa telttaillessa olen vihdoin ja viimein oppinut tämän taidon jonka mielestäni jostain syystä suurin osa miehistä osaa jo itsestään. En enää koe huonoa omaa tuntoa siitä, etten ole puoleen päivään puhu kenellekään, enkä siitä, että jään mieluummin yksin istumaan teltalle, kun muut ovat rannalla. Vastavuoroisesti en enää ota muidenkaan hiljaisuutta henkilökohtaisesti.  Siitäkin kiitos kuuluu oikeastaan australialaiselle kulttuurille, jossa vieraidenkin läsnäoloa siedetään hirmu hyvin juuri siksi, että jokainen osaa ja jokaisen sallitaan ottaa oma tilansa.

Kaikesta edistyksestä, luonnosta ja auringosta huolimatta on silti hetkiä jolloin yksinkertaisesti vihaan olla samoissa tilanteissa joiden takia alun perin päädyinkin eroon. Silloin tunnen suunnatonta raivoa Häntä kohtaan sekä itseäni kohtaan, sillä olen taas kerran mennyt paikkaan josta en pääse pois halutessani. Tunnen myös suunnatonta avuttomuutta tunteitani kohtaan joita en vielä kunnolla hallitse. Silloin leikin raadollista ”Entäs jos-leikkiä”: entäs jos Hän kuolisikin huomenna? Tai entäs jos minä kuolisin huomenna? Tämäkään ei takaa että raivoni laantuisi sillä hetkellä, mutta muistan taas sen miksi en halua itse riidellä ja syytää mustia sanoja vyön alle. Ilo ja elämä on haurasta ja saamme vihan sanoillamme paljon syvempää ja pitkäkestoisempaa pahaa aikaan kuin haluisimmekaan ehkä ymmärtää.
Joten yritän nauttia kaikesta mistä pystyn enkä tietoisesti anna yhden henkilön himmentää iloani, siihen elämä on aivan liian kaunis! 😊❤

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rosen-terapia

Erilaisten hoitojen suosituksia

Kun suru tulee kuulluksi