Kun suru tulee kuulluksi
Siihen on syynsä, miksi olen viime päivinä etsinyt paikkoja
maadoittua, rauhoittua ja tyhjentää mieltäni. Olen ollut kaksi vuotta
yksinhuoltaja, jonka aikana olen lähinnä tuntenut helpotusta ja onnea siitä,
että olen pystynyt luomaan perheelleni kodin, jossa voimme kaikki olla sitä mitä
olemme. Olen hankkinut lapsilleni kaiken tarpeellisen sängystä keppihevosiin,
aina heitä kuunnelleen. Olen sisustanut kotimme niin että kummatkin tytöt on
huomioitu jokaisessa huoneessa. Hoitanut mahdollisuuksien mukaan
kaupassakäynnit ja ystävien kanssa kahvittelut niin, että hakiessani Saden
päiväkodista on aikani omistettu ainoastaan lapsille. Olen saanut hoidettua koirani jokapäiväiset
pitkät lenkitykset, vienyt metsään ja pitänyt mukanani välillä miettien kuinka
paljon lapseni jäävät paitsi asioista ainoastaan siksi, että voimme useimmiten
mennä vain paikkoihin jonne koirat ovat tervetulleita. Olen tuntenut itseni
vahvaksi, niin henkisesti kuin fyysisestikin, olen tuntenut epätoivoa siitä,
kuinka ihmeessä pystyn yksin hoitamaan arjen ja kasvattamaan lapset, kun
aloitan työt oikeasti. Olen ottanut vastaan uhmakasta käytöstä niin
uhmaikäisiltä lapsiltani kuin exältänikin välillä taputtaen itseäni olkapäälle
siitä kuinka tyynenä jaksoin pysyä, välillä piiskaten itseäni henkisesti koska
menetin malttini. Ottanut vastaan ”faktoja” siitä kuinka yksinhuoltajien lapset
kasvavat itsekkäämmiksi, tyhmemmiksi, laiskemmiksi, eivätkä menesty elämässä
läheskään yhtä hyvin kuin kahden vanhemman perheessä kasvavat. Olen myös
kuunnellut saarnaa siitä, kuinka itsekäs olen, sillä asetan itseni aina koko
perheen edelle päättäessäni kaikesta oman etuni mukaisesti. Sekä kuullut siitä
kuinka kiitollinen minun kuuluisi olla niistä avuista joita jatkuvasti saan
vaikken niitä ansaitsekaan, sillä itsehän olen tilanteeni luonut.
Olen joutunut
kieltäytymään monesta kahvista tai huvittelusta ainoastaan koska minulla ei ole
ollut rahaa niihin ja joutunut lainaamaan rahaa ystäviltäni, jotta olen saanut
ostettua ruokaa itselleni sekä lapsilleni. Olen myös saanut apuja joista en ole
voinut kieltäytyä vaikka oma mieleni on karjunut ja syytänyt vihan tikareita
itseeni samalla kun sydämeni on pakahtunut helpotuksesta ja kiitollisuudesta.
Ja nyt, kun huomaan että tilanteet alkavat helpottamaan,
olen vaihtanut sisun suruun.
Olen surullinen siitä, ettemme osanneetkaan kasvaa yhdessä
exäni kanssa vaan päädyimme paikkaan, jossa kummankin oli huono olla. Olen
surullinen siitä, etten yrityksistäni huolimatta onnistunut löytämään etsimääni
turvaa. Surullinen, että lapseni joutuvat elämään kahden kodin välillä ja
jakamaan aikansa kahden vanhemman välillä ja surullinen koska joudun kantamaan
yksin vastuun kaikista tyttäriäni koskevista asioista.
Toki saan hurjasti apua perheeltäni ja ystäviltäni. Ilman
heitä en olisi pystynyt tähän henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisestikaan.
Nöyrä ja sydämellinen kiitos siitä.
Kaikesta tuesta huolimatta on silti eriasia hoitaa kaikki
yksin. Sairastavat lapset tai suuret onnistumiset. Niinä hetkinä kun sydämesi pakahtuu
huolesta tai ilosta ja onnesta ja sinulla ei ole ketään vieressä jakamassa
sitä. Siitä olen surullinen.
Kaksi vuotta siis
kesti ennen kuin halusin ymmärtää piilevän tunteeni. Nyt vaalin sitä ja annan
kaiken tulla minkä pitääkin. Onneksi minulla on keinoja käsitellä ajatuksiani
ja saada helpotusta maadoittumisesta, luonnosta, meditaatiosta ja liikunnasta. Eikä
minulla hätää ole, piilevän tunteen tunnistaminen on jo yli puolet ratkaisusta 😊
Ihanaa päästä eteenpäin kaikessa!
P.S. Kaikki kunnioitus teille jotka hoidatte arkenne yksin,
tahtomattanne tai ei. Olette ihmeellisiä!
Kommentit
Lähetä kommentti